Oppimisen helppous
Oppilaan kannustaminen ja onnistuminen on helppoa, kunhan muistaa mitoittaa opetuksen oppilaan taitotasolle sopivaksi.
Jotkut vähät välittävät saamastaan negatiivisesta arvostelusta ja päättävät näyttää osaamisensa mitä moninaisimmin suorituksin. Toiset taas lopettavat huonon palautteen myötä kaiken yrittämisen ja tyytyvät osaansa. Osa jälkimmäisestä joukosta onneksi löytää lahjakkuutensa aikuisiällä, useimmiten jonkinlaisen sattuman myötä, hämmentyneinä piilossa pysyneistä taidoistaan.
Asian vakavuus nousi jälleen ajatuksiini aloittaessani työskentelyn uuden yksityisoppilaan kanssa, tällä kertaa kirjoittamisen osa-alueella. Oppilas on huolissaan osaamisestaan, sillä opettajan mukaan hänellä on huomattavia vaikeuksia ajatusten jäsentämisessä, kokonaisuuksien hahmottamisessa, sanavalinnoissa ja tekstin tuottamisessa. Jatkuvan epäonnistumisen tunteen myötä oppilaan kirjoitusmotivaatio on laskenut lähes olemattomiin ja omien sanojensa mukaan jopa tekstiviestin tuottaminen vaatii ponnisteluja.
Monipuolisten ja vaativien alkukartoitusten jälkeen oma näkemykseni on tyystin toisenlainen: oppilaallani on laaja ja poikkeuksellisen rikas sanavarasto. Hän kuuntelee rauhassa ajatuksiaan ja pohtii sanojen mahdollista monimerkityksellisyyttä ennen kuin sijoittaa ne paperille. Kirjoitetut lauserakenteet ovat huoliteltuja, sisältö loogisesti jaoteltua, kieli persoonallista, kerronta lennokasta, raikasta ja helposti luettavaa.
Minä arvioisin lukemani kirjoitelmat kulloisistakin tavoitteista, vaatimuksista ja ohjeistuksista riippuen kahdeksan ja yhdeksän välille, oman opettajan antamien viitosten ja kuutosten sijaan.
Itse olen saanut kokea vastaavaa omina yläkouluaikoinani. Oma yhdeksännen luokan äidinkielen opettajani kutsui vanhempani keskusteluun kertoakseen, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta päästä lukioon. Ja jos jonkin ihmeen avulla siinä onnistuisin, en missään tapauksessa pääsisi ylioppilaaksi, sillä en yksinkertaisesti osannut kirjoittaa.
Itse päättelin suhtautumisen johtuvan siitä, että olin melkoisen vilkas oppilas, eivätkä keskinäiset välimme olleet kovinkaan hyvät. Niinpä kirjoitin viimeisimmistä aineistani kaksi uudestaan konseptipaperille, sanasta sanaan, samoine virheineen ja pyysin koulun toista äidinkielenopettajaa arvioimaan tuotokseni. Oman opettajani arviot olivat 4 ½ ja 5-, kollegansa vastaavien ollessa 9 ½ ja 10-.
Usko osaamiseeni palautui ja kirjoitin yo-kirjoituksissa magnan. Opettajainkoulutuslaitoksessa kirjallisuuden professorini toimi aivan päinvastoin. Tuiki tavanomaisen tenttivastauksen jälkeen hän kehotti minua kirjoittamaan ja julkaisemaan tekstejäni. Olin hämmentynyt ja suhtauduin asiaan ristiriitaisin tuntein. 15-vuotiaan herkkyydellä vastaanottamani, varmastikin rakentavaksi tarkoitetut ja ohjaavat sanat pitivät kirjoittamistani lukkojen takana vuosien ajan.
Kun lukkoni vihdoin tämän ymmärtävän ihmisen lempeän ja kannustavan lauseen myötä aukesi, ei sanoista ole sen jälkeen ollut puutetta.
Meillä kaikilla on mahdollisuus auttaa oppilaitamme nousemaan siivilleen. Parhaiten se onnistuu uskomalla heistä enemmän kuin mitä he vielä ovat, ja kertomalla se heille. Mahdollisimman usein ja monista eri näkökulmista.
Kannustaminen ja onnistuminen on helppoa, kunhan muistaa mitoittaa harjoittelun oppilaan taitotasolle sopivaksi. Vastaanottajan tuntiessa positiivisen palautteen aitouden, innostaa se lähes poikkeuksetta yhä parempiin suorituksiin.
Uusi oppilaani kirjoittaa tällä hetkellä vapaaehtoisesti päivittäin, ilahduttaakseen viikoittain itsensä lisäksi minua upeilla tarinoillaan.
Kirjoitus on julkaistu TutorHousen blogissa 12.04.2013.